Viikon Western

Pääosissa: John Wayne, Dean Martin, Ricky Nelson

 

Ohjaus: Howard Hawks (1959) 136min

 

John Wayne ja Howard Hawks päättivät tehdä ”Sheriffille” vastauksen. Etenkin Wayne oli pitänyt Gary Cooperin tähdittämää elokuvaa ”epäamerikkalaisena” eikä pahoitellut, että oli ollut edesauttamassa käsikirjoittaja Carl Foremanin maasta karkottamisessa. Voipi olla, että Wayneä rassasi enemmän se, että ”Sheriffi” oli paitsi yleisömenestys, niin se huomioitiin myös Oscar-gaalassa. ”Rio Bravo” ei juhlinut Oscareilla, ja kritiikkikin oli kaksijakoista: jotkut pitivät elokuvaa ”hidastempoisena ja liian pitkänä… katsottavana, jos sattuu olemaan ylimääräistä aikaa” (Leslie Halliwell). Mitenkä lie tänä päivänä, kun toimintaa pitää olla tolkuttomasti eikä henkilöhahmoista ole mitään kerrottavaa. Sillä juuri elokuvan hahmot tekevät ”Rio Bravosta” niin mielenkiintoisen. Hahmot ovat myös rehellisempiä ja aidompia kuin yleensä. Etenkin alkoholismia kuvataan poikkeuksellisen raadollisesti. Tarinan erilaisia miehiä motivoi sama asia: jokainen haluaa ainakin vielä kerran osoittaa miehuutensa.

 

Ei voisi olla parempaa näyttelijää esittämässä alkoholismista eroon pyrkivää miestä kuin Dean Martin. Elokuvan alku on jenkkiwesternien paras. Dude astuu ravintolaan ja näkee, miten Joe Burdette on kaatamassa itselleen viskipaukkua. Joe haluaa nöyryyttää Dudea, lupaa tälle paukun ja heittää kolikon sylkykuppiin. Voiko juoppo alentua moiseen? Kyllä voi, mutta Chance ehtii estää nöyryytyksen. Siitä raivostuneena Dude lyö Chancelta tajun kankaalle ja tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Tarina on täynnä vastaavanlaisia kohtauksia, jossa alkoholistista puhutaan rehellisesti eikä vaan hauskana sivujuonteena. Dude kärsii krapulan aiheuttamista krampeista ym. vaivoista. Mahtoikohan Martin potea oikeasti krapulaa, sillä niin vakuuttava hän on roolissaan. ”Alan miehet” sanovat, että ihminen ei ole oikeaa krapulaa kokenut, ellei ole ryypännyt kahta viikkoa putkeen. Duden putki on kestänyt kaksi vuotta.

 

Stumpy on vanha, raajarikkoinen mies, joka tehtävänä on vahtia Joeta sellissä ja ampua kaikki, jotka tulevat lähellekään ulko-ovea. Stumpya esittää Hawksin luottonäyttelijä Walter Brennan. Kun Hawks pyysi Brennania elokuviinsa, niin Brennanilla oli vain yksi kysymys: ”Haluatko hampaiden kanssa vai ilman?” Ja ilman hampaita puhuva Brennan on hupaisaa kuunneltavaa. Stumpy ja Chance ovat likipitäen kuin vanha aviopari Stumpyn nalkuttaessa ja neuvoessa Chancea. Miehet välinen suhde on likipitäen samanlainen kuin ”Punaisen virrassa”. Stumpylla on tarve todistaa, ettei hän täysin hyödytön ole. Chance pyrkii suojelemaan tätä, sillä tietää, ettei mies pysty auttamaan, mikäli taisteluihin jouduttaisiin toimiston ulkopuolella.

 

Kolmas apulaissheriffi Colorado on nuori asesankari, jonka haluaa, että häntä kohdellaan tasavertaisena, aikuisena miehenä. Ricky Nelson on selvästi näyttelijöiden heikoin lenkki, mutta onnistuu kuitenkin esiintymään niin, ettei ainakaan minua ärsytä. Brylcreemit hiuksissa on toki tyylivirhe, mutta menköön nyt, kun Nelson oli 50-luvulla melkoinen idoli.

 

Chancen tehtävä on olla jonkinlainen isähahmo, pitää huolehtia kaikista. Kun kaupunkiin saapuu Feathers, joka rakastuu häneen, on yksi huolehdittava lisää, sillä myös Chance pitää naisesta. Ajankohta vain sattuu olemaan totaalisen väärä, sillä Burdettet saattaisivat iskeä hänen ystäviin saatikka sitten naisystävään. Chance eroaa ”Sheriffin” Will Kanesta siinä, että Kane on valmis ottamaan kaiken mahdollisen avun, kun taas Chance ottaa vain sellaiset, jotka ovat hyviä, sillä muuten nämä ovat vain ongelmaksi. Mutta Chance joutuu lopulta ottamaan apua niin Feathersiltä kuin hotellia pitävältä Carlos Robantelta (Pedro Gonzalez Gonzalez) ja tämän vaimolta (Estelita Rodriguez). Eräs hauska piirre on se, että Chance onnistuu pitämään hermonsa, vaikka ihmiset vaivaavat häntä välillä vähemmän triviaaleilla asioilla. Sitä suorastaan odottaa, milloin Wayne suuttuu, mutta hauskempi on katsoa, miten hän ei suutu, nielee vain ärtymyksensään. Chancen ja Feathersin romanssi ei ole ehkä kaikkein ikimuistoisimpia elokuvahistoriassa, mutta westerneissä ihan kelpo luokkaa.

 

Kun elokuvassa on kaksi megaluokan artistia, niin tottahan filmiin täytyy laittaa myös laulukohtaus. Eikä kohtaus ole lainkaan hassumpi: Martin ja Nelson duetoivat laulut ”My rifle, my pony and me” sekä Brennanin kanssa varsin menevän rallin ”Get along home Cindy”. Eikä laulukohtauksessa ole mitään ihmeellistä, sillä aikoinaan laulaminen oli aivan normaalia ajanvietettä. Ja mikä olisi parempi keino lieventää miesten pelkoa kuin laulaminen. Miehet todella pelkäävät ja Chance myöntää sen ensimmäisenä. Laulaminen on ollut myös vihollisen pelottelukeino, katsokaapa vaikka elokuva ”Zulu”: Burdette on määrännyt meksikolaisyhtyeen soittamaan Alamon taistelussa meksikolaisten yötä päivää jatkunutta mestauslaulua, ”Deguelloa”. Dimitri Tiomkinin sävellys teki vaikutuksen myös Sergio Leoneen, joka pyysi Morriconelta ”Kouralliseen dollareita” jotain vastaavaa. ”Deguello” soi myöhemmin myös Waynen ”Alamossa”. Sävellys soi myös koskettavassa käännekohdassa, jossa viinan kirojen kanssa taisteleva Dude kaataa viskipaukun viime hetkellä takaisin pulloon.

 

”Rio Bravo” innoitti tekijöitään (Hawks, Wayne käsikirjoittaja Leigh Brackett) tekemään kaksi samaan asetelmaan perustuvaa westerniä: ”El Dorado” sekä ”Rio Lobo”. Vielä pitemmälle suljettua tilaa hyödynsivät George A. Romero klassikkotrilogiassaan ”Trilogy of the Dead” sekä John Carpenter jännärissään ”Hyökkäys poliisiasemalle”.

 

Arvosana: *****

 

 

Maahan, senkin hölmö! (Gíu la testa/Duck You Sucker/A Fistful of Dynamite)

Pääosissa: Rod Steiger, James Coburn, Romolo Valli

 

Ohjaus: Sergio Leone (1971) 150min

 

Leonen viimeinen western poikkeaa paljon edellisistä. Se on kaikkein poliittisesti suuntautunein Leonen elokuvista, ja osa trilogiaa, jolla Leone halusi kuvata ihmiskunnan tärkeitä tapahtumia: ensimmäinen osa oli ”Huuliharppukostaja eli Once Upon a Time in the West” ja viimeinen ”Suuri gangsterisota eli Once Upon a Time in America”. Keskimmäisen osan nimeksi oli suunniteltu ”Once Upon a Time… the Revolution”, mutta koska se olisi saattanut sekoittua Bernardo Bertoluccin elokuvaan ”Ennen vallankumousta eli Before the Revolution”, nimi päätyi lopulta nykyiseen muotoonsa. Nimestään huolimatta elokuva on loppujen lopuksi varsin surumielinen.

 

Dollari-trilogian ja ”Huuliharppukostajan” varjoon se on selkeästi jäänyt, ehkä siksi, että Leonen elokuvauran edetessä leffojen tempo laski huomattavasti, ja sitä myöten elokuvien kestot pidentyivät. Ensimmäinen tunti käytetään käytännössä kahden päähahmon esittelyyn. Kun Leonen maine oli noussut, olivat aiemmin rooleista kieltäytyneet henkilöt nyt valmiita astumaan kameran eteen. Fondaa ja Bronsonia seurasi James Coburn. Coburn ei kieltämättä kuulosta irlantilaiselta, mutta muuten hän on rooliin sopiva. Ja samaa voi sanoa Rod Steigerista: latinoaksentti on välillä vähän huvittava, mutta muuten hän eläytyy rooliin hyvin. Hän on selvästi hillitympi kuin Eli Wallach, mutta en kaipaa Tucon tyylistä papupataa porisemaan, kun aihekin on vakavampi. Periaatteessa pari on hyvin kliseinen, ”odd couple”, joka erilaisista lähtökohdista ja ajatusmaailmoista huolimatta päätyvät palvelemaan yhteistä asiaa. Mallory on jo vanha tekijä vallankumousasioissa, ja onkin joutunut poistumaan Irlannista Hänen Majesteettinsa salainen palvelu perässään. Pian hän kuitenkin huomaa, että vallankumous Meksikossa ei ole juuri sen erilaisempi kuin mitä se oli Irlannissa, ja se saa luotettavimmatkin ystävät tekemään käsittämättömiä tekoja. Juan on vältellyt vallankumousta, ja jossain vaiheessa hän sanookin vallankumouksesta: ”Kirjoja lukevat ihmiset sanovat köyhille, että nyt tarvitaan muutos. Niinpä köyhät tekevät muutoksen. Kirjojen lukijat istuvat pöytiensä ääressä, puhuvat ja syövät. Mutta mitä on tapahtunut köyhille? He ovat kuolleet!... Ja sitten sama paska alkaa uudelleen.” Ainakin Meksikon vallankumouksessa tuo piti paikkansa.

 

Mikäli näyttelijäkaksikon yhteistyö ei toimisi niin hyvin, niin leffan tasosta putoaisi iso osa pois, sillä tällä kertaa sankareillamme ei ole edessä yhtä tiettyä vihamiestä, sillä edellisissä elokuvissa yhteen henkilöön keskittynyt pahuus muuttui köyhiä talonpoikia rienaavaksi suureksi ja mahtavaksi Meksikon armeijaksi. Osin tuo henkilöityy eversti Günther Riaziin ja Mesa Verden kuvernööriin (Franco Graziosi), mutta miehillä ei ole kovin paljon valkokangasaikaa, eivätkä he paljoa edes puhu. Günther Riaz näyttää kovin arjalaiselta, ja nähdäänpä elokuvassa myös kohtaus, missä sotilaat ampuvat kuopan reunalta siviilejä, mistä ei voi olla vetämättä yhtäläisyysmerkkiä juutalaisten joukkoteloitusten kansa. Natsikortti tuntuu olevan vähän liiankin helppo syy tehdä elokuvan pahoista aina saksankielisiä/saksalaisia. Toki itävaltalaisilla oli oma osuutensa Meksikon historiassa.

 

Elokuvan hidastempoisuuden lisäksi ainakin minua ärsytti Juanin ”f-sanan” viljely. Vähempikin olisi riittänyt. Tällä kertaa en pitänyt kovinkaan paljoa Morriconen musiikista: ainoastaan pankkiryöstön aikana soiva, ovelasti osin ”Eine kleine nachtmusikia” lainaava ”Marcia Degli Accattoni” jäi mieleen, positiivisella tavalla.

 

Kun alkukankeus on ohitse, niin toimintaa riittää ja kohtaukset ovat Leonen tyyliin näyttäviä. Jos Leonen elokuvat eivät ole tuttuja, niin ”Maahan, senkin hölmöön!” ei ehkä kannata tutustua ensimmäiseksi eikä se välttämättä viehätä kaikkia Leone-westernien ystäviäkään. Ns. Zapatawesternien paras se kuitenkin on eikä missään nimessä huono koko genrenkään huomioon ottaen. Eikä Leonen ja Luciano Vincenzonin yhteistyöltä muuta voi oikein odottaakaan.

 

Arvosana: ****

 

Miss Dynamite (Tutti fratelli nel west... per parte di padre)

Pääosissa: Antonio Sabato, Marisa Mell, Lionel Stander

 

Ohjaus: Sergio Grieco (1972) 80min

 

Trinityn vanavedessä tuli joukko toinen toistaan huonompia jäljitelmiä. Miss Dynamitessakin sankari on nukkavieru, hiukan yksinkertaisen oloinen, aluspaitaan pukeutunut nopeakätinen sankari, joka ei oikeastaan välitä maallisesta mammonasta, kunhan saa vain kulkea vapaana. No, sen enempää ei elokuvia kannatakaan vertailla, sillä ”Miss Dynamite” on vajaat puolitoista tuntia täyttä ajanhukkaa. Komedian, tai parodian, tehtävä olisi naurattaa, mutta siihen elokuva ei pysty, ja täten se menettää tarkoituksensa. Ja jos komedia ei toimi, niin silloin leffaan täytyy laittaa paljasta pintaa (näin ainakin voisi kuvitella tuottajan sanovan, mutta tälle tekeleelle kun ei edes ole tuottajaa nimetty): sehän se vasta hauskaa onkin, kun joukko rumia ukkoja juoksee karvaiset perseet paljaana pesulle, tai kun ilotyttö selittää rinnat pystyssä vanhan miehen (Pigsty) kuolleen onnellisena sänkyyn. No, yhdessä kohdassa saatoin vähän hymyilläkin. On meinaan Fernando Sanchon esittämälle kenraalille tällätty himpun verran mitaleja rintaan.

 

 

Pitääkin ihmetellä, miten Sancho ja etenkin Lionel Stander on saatu mukaan tällaiseen pöljäilyyn. Stander tekee sen, minkä pystyy, mutta muut näyttelijät ovat yhtä onnettomia kuin itse elokuvakin. Varsinkin päätähtien Sabato ja Mell ovat sanalla sanoen surkeita: ei koomikon taitoja, ei toiminnallisuutta eikä heidän välillään edes voisi kuvitella mitään romantiikkaa. Ts. mitään positiivista ”Miss Dynamitesta” on vaikea sanoa.

 

Jotain elokuvan ”suosiosta” kertoo se, että internetistäkin on liki mahdoton löytää minkäänlaista tietoa. Joku saa puhkaista silmäni, mikäli katson elokuvan joskus toisen kerran, sillä yhdellekään kerralle ei ole mitään syytä. Elokuvan saksankielinen nimi, ”Fünf Klumpen Gold” viittaisi, että kivi olisi jaettu viiteen osaan. Spaghetti Western Databasen mukaan elokuvan alkuperäinen kesto olisi 96 minuuttia, joten yhden palasen etsintä olisi hyvin voinut jäädä näkemästäni versiosta pois. Ei sillä, että se olisi tuonut tarinaa mitään positiivista. Jonkun verran haittasi myös vuorotellen tulleet saksan- ja englanninkielen audioraidat. Ilmeisesti täydellinen englanninkielen raita on johonkin kadonnut. Eikä mikään vääryys olisi ollut, jos koko elokuvakin olisi kadonnut jonnekin.

 

Vältettävä kuin ruttoa.

 

Arvosana: *

Pääosissa: John Wayne, Jorge Rivero, Jennifer O’Neill

 

Ohjaus: Howard Hawks (1970) 110min

 

Hawksin viimeinen elokuva luottaa tuttuun teemaan, jossa joukko miehiä linnoittautuu suljettuun tilaan ylivoimaista vihollista vastaan, ollen kuitenkin selkeästi erilaisempi kuin ”El Dorado” suhteessa ”Rio Bravoon”. Linnoittautumiseen päästään vasta elokuvan viimeisen 20 minuutin aikana, kun ”Rio Bravo” perustui kokonaan tuohon asetelmaan, ja ”Eldoradokin” puoliksi. Kaikilla mittareilla ”Rio Lobo” ei yllä kummankaan tasolle.

 

Alku lupaa kuitenkin hyvää, sillä junaryöstö on vauhdikas ja ovelasti toteutettu, eikä näyttelijöiden heikko taso vielä paljastu. Tarina saa turhan helpon käänteen, kun nuo salaperäiset petturit sattuvat asumaan sodan jälkeen samalle seudulle Phillipsin kanssa. Eikä kovin uskottavalta kuulosta, että Etelän sotilaat ryhtyvät mutkitta auttamaan Unionin everstiä. Tai ainakin miesten välille kaipaisi jotain jännitettä. Nyt näin ei käy: roolihahmot ovat perin karikatyyrisiä, joko hyviä tai pahoja. Waynenkin hahmo on kaukana vaikkapa ”Etsijöiden” Ethan Edwardsin monisyisestä ja ristiriitaisesta hahmosta. Mutta ”Dukella” on karismaa enemmän kuin koko muulla porukalla yhteensä, pois lukien Jack Elam, jonka vuoro on näytellä vanhaa, huvittavaa ukkoa ja samalla leffan juopon roolia. Itse asiassa Waynen mielestä Elam vei vähän liiaksikin huomiota pois hänestä ja tämän vuoksi Wayne torppasi miehen pois ”Junanryöstäjät” elokuvasta. Sen sijaan Rivero ja Christopher ”Robertin poika” Mitchum ovat varsin valjuja. Ja kun Cordonan ja Shastan välille ruvetaan rakentamaan romanssia, niin eipä vaan kipinöi, vaikka sekä Rivero että O’Neill ulkonäöllisesti näyttäviä ovatkin.

 

O’Neillin ohella tarinaan on kirjoitettu kaksi muuta naisroolia, Tuscaroran tyttöystävä María Carmen (Susana Dosamantes) sekä tämän ystävä Amelita (Sherry Lansing). Naisroolien kirjoittaminen westerneihin tuntuu aina olevan vaikeaa, ja tälläkin kertaa naiset ovat lähinnä keimailevia kaunistuksia, yhden heistä kuitenkin noustessa loppuratkaisussa tärkeään osaan. Positiivista on, että Wayne ei vehtaa nuorten naisten kanssa.

 

Elokuvasta löytyy runsaasti klaffivirheitä, vaikka olenkin huono niitä havaitsemaan, puhumattakaan, että käyttäisin aikaani niiden bongaamiseen.

 

Vaikka Wayne onkin jo vanha ja sairastelut alkaneet verottaa miehen kuntoa, on hän kuitenkin suurin yksittäinen syy, miksi ”Rio Lobo” kannattaa katsoa, sillä keskinkertainen Wayne-western on kuitenkin parempi kuin keskinkertainen western. Mutta eihän se ”Rio Bravoon” verrattuna tunnu juuri miltään.

 

Arvosana: **½

 

The Living Coffin (El grito de la muerte)

Pääosissa: Gastón Santos, María Duval, Pedro de Aguillón

 

Ohjaus: Fernando Méndez (1959) 72min

 

Elokuva (kauhuwestern) on saanut innoituksensa meksikolaisesta kansantarusta, valittavan naisen legendasta (La Llorona), jossa kaunis nainen (María) tappaa lapsensa saadakseen haluamansa miehen, joka kuitenkin hylkää naisen. Nainen tappaa itsensä ja jää elävänä kuolleena vaeltamaan ja huhuilemaan lapsiaan: "Ay, mis hijos! Ay, mis hijos!" Mikäli tämä legenda ei ole tuttu, elokuva tuntuu varsin sekavalta. En tiennyt tätä itsekään, vaan piti luntata ja aukesihan se sitten paremmin. Elokuva jättää paljon kertomatta legendaan liittyen, mikä onkin hyvä asia, että katsojalle jää jotain pohdittavaa: lasten kuolema jää mysteeriksi, joskin Clotilde on pitänyt sisartaan vastuullisena tapahtumasta. Clotilde on suunnitellut menevänsä naimisiin tohtorin kanssa, mutta tämä kariutui lasten kuoleman jälkeen. Miksi, sitä ei kerrota. Mutta Clotilden antama veistos saattaa viitata, että tohtorilla on jotain tekemistä asian kanssa. Tohtori on alkoholisoitunut, ja Gastónille hän sanoo todella rakastaneensa Clotildea, ja ettei suostu myymään veistosta, sillä se on hänen rakkain muistonsa. Tohtorikin kokee lopulta Doña Marían kohtalon.

 

Yliluonnollisuus pitää elokuvaa jotenkuten kasassa, sillä westernin osuus on vaatimaton. Gastón on saanut vaikutteita ”Etäisten laaksojen mieheltä”, ainakin vaatetuksen osalta. Tapahtumat sijoittuvat muutamaan paikkaan ja useimmiten iltaan, jolloin hämäryydellä ja varjoilla on saatu lavasteiden huokeutta piiloon. Puitteista tuleekin mieleen Roger Gormanin elokuvat, jotka tehtiin varsin pienillä kustannuksilla. Gorman onnistui houkuttelemaan kuitenkin kuuluisia nimiä elokuviinsa, kuten Boris Karloff ja vielä tuntematon Jack Nicholson. Gastón Santos puolestaan on kuuluisa härkätaistelija, ja hänen roolihahmot oli yleensä nimetty pelkästään Gastóniksi. Tärkeäksi muodostui myös hänen hevosensa, joka on varsinainen Jolly Jumper, eli Lucky Luken viisas hevonen. Elokuvan alkuteksteissä lukeekin: Gastón Santos y su caballo Rayo de Plata (… ja hänen hevosensa Rayo de Plata). Leikillisesti voikin sanoa, että noista kahdesta juuri hevonen on parempi näyttelijä.

 

”B-luokan elokuva” ei ole välttämättä synonyymi huonolle, pidettiinhän Leonenkin westernejä sellaisina. Mutta jos mikään osa-alue (tarina, näyttelijät, tyyli) ei pysty tuon riman yläpuolelle, elokuvasta tulee melko yhdentekevä. Rima pysyy kuitenkin paikallaan, kun sen alittaa, eivätkä tekijät Ed Woodin tasolle sentään alennu, vaikka kauhukohtaukset välillä ovatkin tahatonta komiikkaa. Kunnianhimoista visiota on kuitenkin syytä arvostaa, joskin La Lloronan tarinasta löytyy varmasti monin verroin parempia elokuvia. Ja mitä tulee siihen yliluonnollisuuteen, jätetään se kertomatta.

 

Arvosana: **